Ajattelin tänne kirjoitella vähän aikaa sitten kokemastani sienitripistä, joka lähinnä lannisti ja toi epätoivoa. Pohjustuksena olen siis kokeillut suippiksia ja cubensiksia pari kertaa aiemmin useampi vuosi takaperin ja kokemukset ovat olleet hyviä ja lempeitä. Aika mietoja tosin (annokset hyvin pieniä) ja lähinnä lisänneet luovuutta, rakkautta ja lapsenmielisyyttä. Noina ajanjaksoina olen voinut henkisesti todella hyvin, muutoin noiden aikojen välissä ja jälkeen kärsinyt toistuvasta vakavasta masennuksesta usean vuoden ajan ja suhde itseeni on ollut hyvin negatiivinen.
Tänä vuonna lähes koko vuoden masennusta poteneena ja nyt siitä pikkuhiljaa toipumassa päätin pitkän harkinnan seurauksena nauttia cubensiksia 1.1g ja toivoin että tämä kerta olisi terapeuttisempi ja pääsisin syvemmälle mieleni sopukoihin. Olin pyytänyt parasta ystävääni trip sitteriksi ja tämä oli meille kummallekin hieman jännittävä tilanne, ystävälleni täysin uusi (hän siis itse oli selvänä). Olimme sopineet ajankohdan etukäteen ja olimme kotonani johon olin luonut mukavan ja kotoisan tunnelman. Nautin sienet ja aloimme siinä muovailla muovailuvahasta kaikenlaista. Aloin tuntea puolen tunnin jälkeen kutkuttavaa ja innostunutta oloa, syvyysnäköni parani ja huone näytti suuremmalta, ikään kuin olisi katsellut lapsen silmin ympäristöä. Ystäväni sanoi että näytin ihastuneelta. Pikkuhiljaa olo syveni ja aloin tuntea että nyt mennään syvemmälle. Menin sängylle loikoilemaan ja ajattelin uppoutua ajatuksiini jotka alkoivat virrata. Minua hiukan ahdisti ystäväni läsnäolo, sillä olin hyvin tietoinen itsestäni ja pelkäsin että teen jotain noloa tai käyttäydyn liian oudosti. Musiikki alkoi vituttamaan, ihan sama mitä laitoimme niin kaikki kuulosti ärsyttävältä. Ajattelin että ikävää kun minä tässä nyt valitan ja minulle ei mikään kelpaa, ikään kuin kaikki pyörisi minun napani ympärillä. Ystäväni ei siis reagoinut mitenkään vihamielisesti, ihan tyynesti siinä täytteli ristikkoja. Olin vain itse itselleni vihainen että olenpas itsekäs ja ärsyttävä. Ja siitä itseviha lähti ottamaan kierroksia toden teolla. Aloin kokea niitä hirveimpiä tunteita itseäni kohtaan mitä olen pahimpina masennuskausinani kokenut ja suuren määrän häpeää. Tunnistin myös tuntevani hyvin vanhoja tunteita kaukaa lapsuudestani jolloin koin itsevihaa ja oloa että ei kukaan voi tällaista ihmistä rakastaa, olen outo, ilkeä, ruma sisältä. Kyyneleet alkoivat valua kun kaikki nämä tunteet lätkäistiin niin kaunistelematta ja raakoina mieleeni, ja koin olevani kyvytön minkäänlaiseen myötätuntoon saati kontrolliin. Minua myös hävetti itkeminen enkä kehdannut murtua huutoitkuun ystäväni läsnäollessa vaikka mieli olisi tehnyt. Jossain vaiheessa avasin näitä ajatuksia myös ääneen ystävälleni joka kuunteli ja tuki myötätuntoisesti. Kauhistelin näiden tunteiden keskellä sitä, miten paljon ihminen voi itseään vihata ja koin jonkinlaista sääliäkin itseäni kohtaan. Kaikki tuntemani tunteet olivat hyvin tuttuja mutta järkytyin kun ne näytettiin minulle yhtäaikaa ja niin aitoina. Aiemmin elämäni aikana ne ovat tulleet yksittäisissä tilanteissa pieninä välähdyksinä ja koen että tämä kokemus tosiaan avasi silmäni sille kuinka ikävä suhde minulla on itseeni.
Noin parin tunnin päästä tripin alusta päätimme lähteä ajamaan erään järven rannalle, sillä ulkoilma ja huomion kiinnittäminen ympäristöön voisi helpottaa ikävien ajatusluuppien kanssa. Autossa istuessani ajatukset alkoivat kääntyä siihen kuinka yksinäinen olen ja kuinka ruma ja paha paikka tämä maailma on. Koin vihaa ja epätoivoa kaikkea kohtaan ja olo alkoi olla samaan aikaan melko turra ja lamaantunut. Emme löytäneet järvelle pimeässä sateisessa säässä ja ajoimme takaisin kotiini. Ikävät ajatukset alkoivat helpottaa ja olo oli tyhjä ja kaikkensa antanut. Tässä vaiheessa oli kulunut noin neljä tuntia sienten nauttimisesta.
Minua harmittaa etten kokenut tripin aikana oikeastaan minkäänlaista aistien muuntumista, pois lukien syvyysnäön parantumisen alussa. Ympäristöä en pystynyt juuri havannoimaan, kun pään sisäinen vilinä valtasi ja pysäytti minut aloilleen niin vahvasti. Olen harmissani myös ettei tripistä ollut minulle apua masennukseen, eikä se antanut minulle rakkauden ja myötätunnon tunteita, mitä ihmiset usein kuvaavat saaneensa. Silti koen, että tämä ei ollut turhaa ja nuo ikävät tunteet oli tultava esiin. Vaikka epäreilultahan se tuntui kun olin niissä koko vuoden kieriskellyt ja mietin että miksi minut vedetään tähän taas, juuri kun olen hiukan pääsemässä jaloilleni.
Toivon, että joku päivä sienet voisivat avata minulle myös myötätunnon kokemuksia ja uskon, ettei tämä jäänyt viimeiseksi matkakseni. Kokemus ei kuitenkaan ollut traumaattinen enkä joutunut paniikkiin vaikka hirveitä tunteita nousikin pintaan.
Olipas pitkä tarina, mutta teki mieli jakaa tänne. Kuulisin mielelläni jos jollain olisi vastaavia kokemuksia tai ihan mitä tahansa ajatuksia tähän liittyen.
). Vähän isommassa annoksessa ei sinänsä ole mitään pelättävää - tietysti itseään pitää ennen kaikkea tuossa kuunnella eikä “yrittää liikaa”. Itselläkin suurin tähän asti ollut sekin vasta vain 4g, mutta se ei oleellisesti ollut mitenkään “rajumpi” kuin minulle tyypillisin 2g. Se oli ihanan paljon visuaalisempi ja muilta tuntemuksiltaan enemmänkin, parempi kuin hurjempi. Sain käsiteltyä ylivoimaisesti parhaimmalla tavalla ikinä, nimenomaan itseinhoon ja itsensä rakastamiseen liittyviä haasteita. Mutta silti koko kokemus oli ennenkaikkea rakastava.
. Ihan niinku joku minussa olis “halunnut” olla masentunut mutta se ei ikäänkuin psykofyysisesti vaan ollut mahollista.