Olen todella onnellinen jos edes yksi ihminen saisi apua tästä kirjoituksesta.
Kärsin koko tämän syksyn ja alkutalven ahdistuksesta. Yritin kaikkeni: tein töitä, harrastin liikuntaa, söin terveellisesti jaa pyrin olemaan kaikin puolin aktiivinen. Se poistui aina hetkeksi, erityisesti liikkuessani, mutta palasi aina takaisin. Aloin jo miettiä että jatkuuko tämä loputtomiin. Yritin hukuttaa sen useasti alkoholiinkin, mutta alkoholi ei poistanut sitä vaan pahensi sitä. Olen tätä aihetta sivunnut jo aiemminkin kirjoituksillani, mutta olen aina tietyllä tapaa ajatellut että tarvitsen jotakin ulkopuolista saavuttaakseni hyvän olon. Sienet ovat aina tehneet sen, ja olenkin kirjoittanut että se on varmastikin se itkeminen mikä puhdistaa kehon. Alkoholin parissa itkeminen ei puhdista mitään. Jostain syystä sienien käyttäminen vain on vaikeaa minulle, en haluaisi kohdata sitä tunnemyrskyä vaikka tiedän että se tekee hyvää. En vain ole aiemmin kohdannut tällaista ahdistusta, johon on liittynyt oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ja että kaikki tämä loppuu joskus. Ensimmäistä kertaa lapsuuteni jälkeen olen myös tajunnut, että kaikki läheiseni tulevat kuolemaan. Ja yksi läheiseni kuolikin. Mutta silti, en osaa itkeä. Minuun, kuten moneen muuuhunkin, on rakentunut ominaisuus joka estää itkemisen. “Pojat eivät itke.” “Itkeminen on heikkouden merkki.” Sitä ei vain yksinkertaisesti osaa tehdä, ei tule kyyneltäkään.
On hauskaa, että seuraava tapahtui jouluaattona: yhtäkkiä aloin miettimään tätä tunnetta syvemmin. Tajusin lopulta, että minuun on vain kertynyt niin paljon surua, että se alkoi ilmenemään voimakkaana ahdistuksena, tuntui kuin rintakehän päällä olisi koko ajan valtava paino, kaikki ajatukset olivat vain negatiivisia. Ymmärrettyäni surun osuuden jaa kyllästyttyäni jatkuvaan huonoon oloon, päätin koettaa, ilman mitään aineita: menin rauhalliseen tilaan ja aloin ajattelemaan pelkästään niitä aiheita, mitkä ovat mahdollisimman surullisia. Sain lopuksi itseni itkemään, ja yritin jatkaa sitä mahdollisimman pitkään. Jos itku alkoi laantumaan, ajattelin lisää surullisia ajatuksia. Annoin itseni vain itkeä.
Kun olin itkenyt riittävästi, kyyneliä ei vain enää tullut. Ennen surua aiheuttavat ajatukset eivät enää itkettäneet. Tunsin oloni todella rauhalliseksi ja tyyneksi. En tarvinnut enkä halunnutkaan mitään ulkopuolisia aineita enkä asioita. Kaikki oli hyvin. Aivan kuin sienitripin jälkeen. Ahdistus oli poissa eikä ole vieläkään tätä kirjoittaessani palannut. Tuntui kuin ihme olisi tapahtunut. Tästä muistin, sama on tapahtunut minulle lapsena. Itku vie pahan pois.
Te kaikki, jotka ette osaa itkeä, opetelkaa se uudelleen. Menkää omaan rauhalliseen paikkaanne tekemään se.
Hienoa, että olet saanut apua ahdistukseesi ja päästänyt patoutuneita tunteita ja itkuja ulos
Kyllä olen samaa mieltä, että itku ja itkeminen puhdistaa, kehoa ja mieltä. Olen joskus itsekin tavallaan opettautunut pois itkemisestä, alkanut padota tunteita ja tapahtumia, rakentanut mieleeni vahvoja defenssejä jotka enemmän ja enemmän ajan kuluessa on alkaneet sitten vaivata ja ahdistaa, tullut unettomuutta ja ärtyneisyyttä, vainoharhaisuutta ja jopa psykoottisuutta käsittelemättömien ja tunnetasolla hyväksymättömien/tuntematta jätettyjen asioiden vuoksi.
Oli pitkä tie opetella ja hyväksyä itku normaaliksi tavaksi päästää tunne ulos ja surra/iloita/tuskastella se. Ja myöskin et itku on myös herkistymistä ja asioiden iloitsemista, sen surun ja ahdistuksen lisäksi.
Kyllä, tuo herkistyminen ja asioista iloitseminen on myös totta. Monesti huomaankin esimerkiksi elokuvaa katsoessani että alan herkistymään ja kyyneliä alkaa valumaan silmistäni, mutta senkin yrittää peittää ja estää sitä tapahtumasta ettei kukaan vain näe. Pitäisi näissäkin tapauksissa uskaltaa näyttää herkkyytensä.
Tietysti sama asia pätee kaikkiin tunteisiin. Esimerkiksi viha on toinen asia joka pitäisi jollain rakentavalla tavalla päästää ulos. Itse osaan kyllä päästää sen ulos, mutta en ehkä mitenkään hyvällä tavalla. Nykyään kuitenkin osaan pyydellä anteeksi muilta että tuli hiukan “ragettua”, mutta tiedän että jotkut jättävät tämän vihan kytemään sisälleen. Tai ehkä se alkaa vain suuttumuksesta, mutta kehittyy pikkuhiljaa vihaksi.
Mutta joka tapauksessa voisin sanoa että tunnetaitojen opetus lapsille tulisi olla paljon tärkeämmässä roolissa kuin esimerkiksi matematiikka, luonnontieteet ja mikä tahansa kouluaine. Kyllähän niitä jonkin verran opetetaankin ainakin päiväkodissa ja alaluokilla, mutta näkisin että yhteiskunta ei enää pitkään tule toimimaan sillä että koulutetaan insinöörejä vaikka mielenterveysongelmat vain lisääntyvät lisääntymistään. Tottakai vanhemmillakin pitäisi olla vastuuta lastensa kasvatuksesta, mutta kuinka moni osaa opettaa näitä taitoja lapsilleen kun omatkin taidot ovat täysin hukassa. En mitenkään haluaisi, että omat lapseni joutuisivat käymään läpi saman mitä minä, mutta onneksi heillä on myös äitinsä joka onneksi osaa paljon paremmin näitä asioita ja on opettanut niitä lapsille.
Padotut tunteet ja tunnetilat eskaloituu kyllä helposti ja purkautuu ulos ihan väärällä tavalla, ne hankalalta tuntuvat nimenomaan, esim just viha tai suru, mustasukkaisuus, turhautuminen jne.
Tulee purkauksia, joita jälkeenpäin katuu ja saa/joutuu pyytämään anteeksi ja hyvittelemään.
Kun oppisi olemaan patoamatta, aika optimaalista.
Ja kun tuntee voimakkaasti, ihminen on luotu olemaan herkkä ja tuntemaan herkästi, onneksi, niin myös se on upeaa, että tuntee ne hyvätkin ja positiiviset tunteet ja olot yhtä voimakkaasti.
Tiiä onko tää nyt sitten oikee ketju, mut sanotaan nyt…
Eli oon huomannu, et mua on pidemmän aikaa joissain määrin ahdistanu omat henk. koht. ongelmat, joille en oikeestaan ainakaa tällä hetkee voi mitään…
On kokeiltu psykoterapiat (aika saakelin kallista vaan täysin itsemaksavana), ja järjestöpuolet, yms.
Jälkimmäisessä nostavat kädet ilmaan, ja ohjaavat muualle, mikä on toisaalta aivan ymmärrettävää, kun ei se asia suoranaisesti sinne kuulu.
Eli oikeestaan mistään muusta en nää enää ratkaisua, kuin psykedeeleistä…
Tiedän kyllä senki, et ahdistuneena ei välttämättä parasta oo (toiset taas puhuu just päinvastaista), ja että mitään automaattisesti ne ei välttämättä luo.
Kuitenki siinä voi tulla niin paljon tehokkaammin se sanoma ja oppi perille. Mikä neuvoksi?
Todella vaikeaa sanoa asiasta mitään todellista, kun ei tunne tilannettasi tarkemmin. En oleta, että alat sitä täällä myöskään avaamaan. Yleisellä tasolla voi todeta, että tuskin psykedeelit mikään ainoa vaihtoehto voi olla elämän ongelmien ratkaisussa. Ja psykedeelejä käyttäneillä on ongelmia elämässään ihan kuten muillakin. Ei niin, etteikö osalle olisi tullut niistä terapeuttista apua ongelmien käsittelyyn.
Tuskin täällä kukaan kuitenkaan lähtee suoranaisesti suosittelemaan ja vakuuttamaan, että psykedeeleistä löytyy apua. Ja jos joku niin tekisikin, niin sinuna suhtautuisin hyvin kriittisesti tuntemattoman ihmisen nettikirjoitteluun.
Harmillista sikäli, että tällä hetkellä laittomuus estää terapiahoidot, jossa voitaisiin arvioida hoidon soveltuvuus jokseenkin ammattimaisilla kriteereillä.
Psykedeelit on myös aika laaja käsite kuvaamaan vaikutuksiltaan erilaisia aineita.
Mutta jos nyt puhutaan sienistä, niin saadakseen niistä terapeuttista apua, tulee huomioida ainakin seuraavat:
mielenterveyden tila (ei suositella vakavasti masentuneelle tai mielenterveyden häiriöstä kärsivälle)
käyttömäärä (ei liian isoa annosta, etenkin jos ei ole mitään kokemusta)
turvallinen käyttöpaikka (tuttu ympäristö jossa saa olla rauhassa)
löytyykö ihmistä jonka kanssa voi puhua aiheesta (joka voisi mahdollisesti olla myös tripin aikana läsnä tai tavoitettavissa)
ei käyttöä väsyneenä tai kiireisenä, vaan levänneenä ja mieleltään virkeänä
tutustuminen aiheeseen kannattaa tehdä huolellisesti etukäteen
käyttääkö lääkitystä, jolla voisi olla haitallista yhteisvaikutusta
Ahdistukseen voi vaikuttaa oma elämäntilanne, jota ei syystä tai toisesta koe pystyvänsä muuttamaan. Todellisuudessa muutos on aina mahdollista, mutta masentuneena on vaikeaa nähdä keinoja. Tai ei vaan löydy riittävästi energiaa asioiden muuttamiseen.
Kuulostaa ehkä klisheeltä, mutta ihan tavallisten perusasioiden vaikutus mielentilaan on iso. Eli liki terveellinen ruokavalio, liikunta jossain itselleen mielekkäässä muodossa, sekä riittävän hyvä ja säännöllinen nukkuminen vaikuttavat olotilaan paljon.
Ihmissuhteet ovat varmasti myös yksi suurin tekijä. Tulisi olla sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on mukavaa viettää yhteistä aikaa ja joille voi puhua erilaisista aiheista, myös vaikeista. Ilot ja surut olisi hyvä pystyä jakamaan. Toki ihmiset ovat erilaisia ja joillekin yksinäisyys on ahdistavampaa kuin toisille. Yksinäisyyttäkin on niin monenlaista.
Myös itsetuntemus on tärkeä osa henkistä hyvinvointia. Sitä voi harjoittaa koko elämän, koska mitään lopullista pistettä itsensä ymmärtämisessä todennäköisesti ei ole.
Kokonaisuudessaan hyvinvointi syntyy pienistä osatekijöistä ja ei kannata asettaa itselleen omia voimavarojaan suurempia tavoitteita. Ja vaikka mitä tekisi, niin olotilat vaihtelee. Sitä on kai vaan pakko oppia sietämään.
Oon kyllä ihan samaa mieltä tuosta psykedeeliterapiahommasta, ja mun mielestä siihen pitäisi panostaa enemmän,ja mahdollistaa se, eikä torpata liikaan byrokratiaan.
Psykedeeleistä (psilosybiinistä) on kyllä ennestään kokemusta joo… Viime kerrasta vaan jo useempi vuosi kerenny vierähtää.
Masentuneisuutta, tai mitään muutakaan vakavaa sairautta ei oo, lääkitystä ei oo, ja tavallaan on kavereita, keille puhuu näistä, mutta parhaall kaverilla itsellään ei oo näistä kokemuksia. Paitsi kannabiksesta.
Turvallinen paikka on kyllä järjestettävissä. Kaikki ei aina riipu annoksesta, vaan joskus tosi pienikin määrä voi kääntyä haasteellisekso, jos on vähän väärä ajankohta tripille, tai jos joku asia sattuu valmiiksi vähän ahdistaa, tms. Mut ei se aina niin suoraviivaista ole…
Nuorempana kyllä koin oloni yksinäiseksi, mutta nykyään en niin pahasti.
Oon kuullu myös hypnoositerapiasta, mutta minun korvaan kuulostaa jotenki vähän “huuhaalta” ja mainospuheilta. Mutta tiedä häntä, kun en oo kokeillu…
Pitäisi näissäkin tapauksissa uskaltaa näyttää herkkyytensä.