Ahdistuksesta

Olen todella onnellinen jos edes yksi ihminen saisi apua tästä kirjoituksesta.

Kärsin koko tämän syksyn ja alkutalven ahdistuksesta. Yritin kaikkeni: tein töitä, harrastin liikuntaa, söin terveellisesti jaa pyrin olemaan kaikin puolin aktiivinen. Se poistui aina hetkeksi, erityisesti liikkuessani, mutta palasi aina takaisin. Aloin jo miettiä että jatkuuko tämä loputtomiin. Yritin hukuttaa sen useasti alkoholiinkin, mutta alkoholi ei poistanut sitä vaan pahensi sitä. Olen tätä aihetta sivunnut jo aiemminkin kirjoituksillani, mutta olen aina tietyllä tapaa ajatellut että tarvitsen jotakin ulkopuolista saavuttaakseni hyvän olon. Sienet ovat aina tehneet sen, ja olenkin kirjoittanut että se on varmastikin se itkeminen mikä puhdistaa kehon. Alkoholin parissa itkeminen ei puhdista mitään. Jostain syystä sienien käyttäminen vain on vaikeaa minulle, en haluaisi kohdata sitä tunnemyrskyä vaikka tiedän että se tekee hyvää. En vain ole aiemmin kohdannut tällaista ahdistusta, johon on liittynyt oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ja että kaikki tämä loppuu joskus. Ensimmäistä kertaa lapsuuteni jälkeen olen myös tajunnut, että kaikki läheiseni tulevat kuolemaan. Ja yksi läheiseni kuolikin. Mutta silti, en osaa itkeä. Minuun, kuten moneen muuuhunkin, on rakentunut ominaisuus joka estää itkemisen. “Pojat eivät itke.” “Itkeminen on heikkouden merkki.” Sitä ei vain yksinkertaisesti osaa tehdä, ei tule kyyneltäkään.

On hauskaa, että seuraava tapahtui jouluaattona: yhtäkkiä aloin miettimään tätä tunnetta syvemmin. Tajusin lopulta, että minuun on vain kertynyt niin paljon surua, että se alkoi ilmenemään voimakkaana ahdistuksena, tuntui kuin rintakehän päällä olisi koko ajan valtava paino, kaikki ajatukset olivat vain negatiivisia. Ymmärrettyäni surun osuuden jaa kyllästyttyäni jatkuvaan huonoon oloon, päätin koettaa, ilman mitään aineita: menin rauhalliseen tilaan ja aloin ajattelemaan pelkästään niitä aiheita, mitkä ovat mahdollisimman surullisia. Sain lopuksi itseni itkemään, ja yritin jatkaa sitä mahdollisimman pitkään. Jos itku alkoi laantumaan, ajattelin lisää surullisia ajatuksia. Annoin itseni vain itkeä.

Kun olin itkenyt riittävästi, kyyneliä ei vain enää tullut. Ennen surua aiheuttavat ajatukset eivät enää itkettäneet. Tunsin oloni todella rauhalliseksi ja tyyneksi. En tarvinnut enkä halunnutkaan mitään ulkopuolisia aineita enkä asioita. Kaikki oli hyvin. Aivan kuin sienitripin jälkeen. Ahdistus oli poissa eikä ole vieläkään tätä kirjoittaessani palannut. Tuntui kuin ihme olisi tapahtunut. Tästä muistin, sama on tapahtunut minulle lapsena. Itku vie pahan pois.

Te kaikki, jotka ette osaa itkeä, opetelkaa se uudelleen. Menkää omaan rauhalliseen paikkaanne tekemään se.

5 Likes

Hienoa, että olet saanut apua ahdistukseesi ja päästänyt patoutuneita tunteita ja itkuja ulos :smiling_face:
Kyllä olen samaa mieltä, että itku ja itkeminen puhdistaa, kehoa ja mieltä. Olen joskus itsekin tavallaan opettautunut pois itkemisestä, alkanut padota tunteita ja tapahtumia, rakentanut mieleeni vahvoja defenssejä jotka enemmän ja enemmän ajan kuluessa on alkaneet sitten vaivata ja ahdistaa, tullut unettomuutta ja ärtyneisyyttä, vainoharhaisuutta ja jopa psykoottisuutta käsittelemättömien ja tunnetasolla hyväksymättömien/tuntematta jätettyjen asioiden vuoksi.
Oli pitkä tie opetella ja hyväksyä itku normaaliksi tavaksi päästää tunne ulos ja surra/iloita/tuskastella se. Ja myöskin et itku on myös herkistymistä ja asioiden iloitsemista, sen surun ja ahdistuksen lisäksi.

1 Like

Kyllä, tuo herkistyminen ja asioista iloitseminen on myös totta. Monesti huomaankin esimerkiksi elokuvaa katsoessani että alan herkistymään ja kyyneliä alkaa valumaan silmistäni, mutta senkin yrittää peittää ja estää sitä tapahtumasta ettei kukaan vain näe. :smile: Pitäisi näissäkin tapauksissa uskaltaa näyttää herkkyytensä.

Tietysti sama asia pätee kaikkiin tunteisiin. Esimerkiksi viha on toinen asia joka pitäisi jollain rakentavalla tavalla päästää ulos. Itse osaan kyllä päästää sen ulos, mutta en ehkä mitenkään hyvällä tavalla. Nykyään kuitenkin osaan pyydellä anteeksi muilta että tuli hiukan “ragettua”, mutta tiedän että jotkut jättävät tämän vihan kytemään sisälleen. Tai ehkä se alkaa vain suuttumuksesta, mutta kehittyy pikkuhiljaa vihaksi.

Mutta joka tapauksessa voisin sanoa että tunnetaitojen opetus lapsille tulisi olla paljon tärkeämmässä roolissa kuin esimerkiksi matematiikka, luonnontieteet ja mikä tahansa kouluaine. Kyllähän niitä jonkin verran opetetaankin ainakin päiväkodissa ja alaluokilla, mutta näkisin että yhteiskunta ei enää pitkään tule toimimaan sillä että koulutetaan insinöörejä vaikka mielenterveysongelmat vain lisääntyvät lisääntymistään. Tottakai vanhemmillakin pitäisi olla vastuuta lastensa kasvatuksesta, mutta kuinka moni osaa opettaa näitä taitoja lapsilleen kun omatkin taidot ovat täysin hukassa. En mitenkään haluaisi, että omat lapseni joutuisivat käymään läpi saman mitä minä, mutta onneksi heillä on myös äitinsä joka onneksi osaa paljon paremmin näitä asioita ja on opettanut niitä lapsille. :slightly_smiling_face:

1 Like

Padotut tunteet ja tunnetilat eskaloituu kyllä helposti ja purkautuu ulos ihan väärällä tavalla, ne hankalalta tuntuvat nimenomaan, esim just viha tai suru, mustasukkaisuus, turhautuminen jne.
Tulee purkauksia, joita jälkeenpäin katuu ja saa/joutuu pyytämään anteeksi ja hyvittelemään.
Kun oppisi olemaan patoamatta, aika optimaalista.
Ja kun tuntee voimakkaasti, ihminen on luotu olemaan herkkä ja tuntemaan herkästi, onneksi, niin myös se on upeaa, että tuntee ne hyvätkin ja positiiviset tunteet ja olot yhtä voimakkaasti.

1 Like